Olen elossa, hengissä.
En elämäni kunnossa - jos olisin elämäni kunnossa eikä mikään mättäisi maailmassani, en olisi tullut tänne. Koska mikä tämän paikan nimi on? Vuodatus. Ja tältä kuulostaa allekirjoittaneen vuodatus tänään, 19. lokakuuta 2010. Luvassa kappaleittain asioita, jotka vallitsevat elämässäni. Luvassa ei ole mitään järjellistä yhteyttä kappaleiden välillä toisiinsa nähden. Pala palalta tämänhetkistä elämääni, eikä mitään muuta.

Puhuin keväällä lääketieteellisen pääsykokeista, Galenoksesta, ahdistuksesta ja valmennuskurssitovereista. En tainnut puhua niistä voittajafiiliksistä, kun sain jonkun tyhmän fysiikan tehtävän onnistumaan pitkän väännön ja käännön jäljiltä, mutta niitäkin hetkiä siis oli. Ja oli myös eläinlääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeet toukokuussa. Kävelin sinne aamulla, ja katsoin ympärilläni olevia ihmisiä. He olivat kaikki vain ihmisiä. Kävelin luokkatilaan, ja katsoin koepaperiani. Se oli vain nippu keltaista paperia, ei sen pahempaa.
En päässyt sisään. Enkä jäänyt toisaalta ihan loputtoman kauas. Niin kauas, ettenkö olisi sanonut heti samantien hakevani tottakai uudestaan ensi keväänä. Noh, mielipiteet, asenteet ja ihmiset muuttuvat. Olen ollut kuin tuuliviiri vailla mitään suuntaa tai päämäärää. Aloitin elokuun lopulla opinnot toimintaterapian koulutusohjelmassa, vain todetakseni, että tämä on ihan liian terapeuttista ja laitoin hakupaperit röntgenhoitajan koulutukseen nyt syksyn amk-haussa.
Nimittäin kyllä. Lääketieteellinen on haudattu keväältä 2011. Jos siis vain saan kutsun parin viikon päästä rtg-hoidon valintakokeisiin, selviän voittajana ja saan marraskuussa hyväksyvän vastauksen. Selitin valmennuskurssitovereilleni valintaani sanoin "Miksi? Vastaus: Mä en ole löytänyt sitä taistelutahtoa itsestäni. Mä en elä ja hengitä "karsinta ei tapahdu toukokuussa, se tapahtuu NYT!" -asennetta. Enkä mä halua tällä hetkellä elämässäni eniten tai edes 2. eniten päästä lääkikseen. Mun elämässäni on tällä hetkellä niin monta asiaa ennen unelmaa päästä lääkäriksi, että mä en voi huijata ketään. En itseäni, enkä teitä."

En enää huijaa itseäni. Ja se tuntuu hyvältä.

X on edelleen kuvioissa. Eikä ole menossa minnekään, jos minulta kysytään. Tai ainakin aion tehdä parhaani, jotta saan seurata häntä sinne, minne ikinä meneekin. Tai ainakin vähintään terrorisoin tekstiviesteillä nukkumaanmenoaikaan, kun mies on kaukanakaukana työreissuillaan ja ikävä iskee. Se tunne, kun joudut ryömimään kylmään ja tyhjään sänkyyn, kun tietää että aamulla sai nousta lämpöä hohkaavan unilelun kainalosta. Mutta toisaalta tietysti se tunne, kun tietää sitä kylmää sänkyä lämmittäessään, että huomenna ei tarvitse mennä yksin nukkumaan.
Tällä hetkellä on menossa tuo ensimmäinen noista kahdesta vaihtoehdosta. Huomenna sitten tuo jälkimmäinen.

Olen ollut stressaantunut, heikko ja nainen. Itkenyt itseni iltaisin uneen, hautautunut lähimmän ihmisen kainaloon ja kerjännyt huomiota. Olen ollut vahva ja voittajamainen selviytyjä. Mutta silti stressaantunut, heikko ja vajavainen.
Aoin ajatella näitä asioita äsken, kun tarkoitus oli kirjoittaa koulujuttua, mutta päädyinkin leikkaamaan ja liimaamaan kuvia kalenterini kanteen. Ja ko. kalenterin kanteen on liimautumassa mm. sanoja "maailman vahvin nainen" ja "sä et mua määrää". Olen pieni ja pippurinen. Irvistän, kun en tykkää, ja ärähdän kun tykkään vielä vähemmän. Mutta hymyilen hurmaavasti, kun tykkään oikein oikein paljon.

Niin kauan kuin vain muistan, olen sanonut, että kun ukin veli kuolee, minä muutan hänen yksiöönsä Lauttasaareen. Nyt sitten asunto on ilman asukasta - enkä minä mihinkään halua muuttaa. Se naurattaa, että miten kiihkeästi nuorempana uhkasi, että kyllä minä muutan pois kotoa. Muutan ihan oikeasti. Kuitenkin sitten sanoin juuri eilen koulukaverille, että olen ihminen, joka tykkää ihmisistä ympärillään. Meillä menee kotona loistavasti; minä, pikkuveli ja äiskä. Olen siinä iässä, että kaverit muuttavat omiin koteihin, elleivät ole jo muuttaneet. Mutta jos ei ole kiire mihinkään, niin ei kai sitä ole pakko. Äiskä tietysti himoitsee jo huonettani - ja samalla kuitenkin sanoo, ettei hän ole minua mihinkään ajamassa. Ei tietenkään.

Tällä hetkellä äiskä on liian onnellinen siitä, että meitä on kolme tässä taloudessa. Viemässä koiranpentua ulos.

Nimittäin kyllä. Pieni ja luupäinen koiravauva muutti meille elokuun 1. päivä. Eikä ole menossa enää mihinkään elämästäni. Vesisateessa ja rännässä aamu pimeydessä pissalle meno ei ole kummastakaan hauskaa, ei minusta eikä Nupusta. Legginsseissä, villasukissa, paidanhelmassa, hihassa, sormissa ja huonekaluissa roikkuva riiviö ei ole hauska, mutta samalla en voisi kuvitella elämää ilman, että voin yksinäisinä hetkinä kaapata pienen karvakasan syliini ja painaa pääni sen lämmintä niskaa vasten.

Tuntuu siltä, kuin olisin kokonaan kuollut tämän blogini kanssa. Kauhistus. Elämä on ehtinyt tässä ajassa mennä paljon eteenpäin, mutta silti olen kyllä edelleen se sama 20v tyttö, joka ei tiedä ja tietää, että mitä haluaa elämältään. Tyttö, joka istuu pääsykoekirjansa ääressä haaveillen elämästä eläinlääkärinä ja tietäen, että sen haaveen toteuttamiseksi joutuisi kyllä tekemään vielä vähän enemmän töitä.

Sanotaanko niin, että motivaationi on mennyt nollatason molemmilla puolilla kuin mikäkin elohiiri. Plussalla ja miinuksella on käyty. Ja hakattu päätä seinään/pöytään/kirjaan/kaverin olkapäähän niin paljon, että kyllä siinä nyt muutama kalori on täytyny kulua.

Kaksikymmentä päivää jäljellä pääsykokeeseen. Varsin vähän ja samalla varsin paljon.

Sanotaanko myös niin, että olen ollut viime aikoina varsin rikki henkisesti. On rankkaa lukea pääsykokeisiin tosissaan, kun samalla ympärillä kuohuu. Poikaystävän ja ystäväpiirin yhteen sovittaminen tekee tiukkaa - jo pelkkä kaveripiirin ylläpitäminen silloin, kun haluaisi lukea pääsykokeisiin koko kevään tosissaan, tekee tiukkaa näemmä. Olen ollut sillä asenteella, että "jos eivät ymmärrä, niin eivät ymmärrä". Ja olen edelleen sitä mieltä myöskin, että jos on jotain mielipiteitä, niin sen voi tulla sanomaan ihan suoraan. Sillä selän takana puhumisesta on aiemmin jo väännetty itku kurkussa ihan tarpeeksi paljon.

Silti voin sanoa myös sen, että olen ajoittain varsin onnellinen.

Joten sellaisia kuulumisia tänne päin maailmaa. Olen ollut varsin epäaktiivinen, tiedän. Mutta tämä on ollut vähän tällaista sumussa kävelyä viime aikoina. Ja sen sumun nimi on ollut ELÄMÄ.

Olen töissä taas tällä viikolla, ja yleinen ongelma ilmeni taas: hiljaista kuin huopatossu tehtaassa. Vaan kuulenko valituksia? En. Jää aikaa selata elämäni pyhää kirjaa (56 päivää jäljellä H-hetkeen, aamuiseen paniikkikohtaukseen ja lääketieteellisen pääsykokeeseen). Ja turhanpäiväiseen kahvitaukoiluun, tottakai. Myönnän sen, vaikka en ehkä haluaisikaan!

Joten siis.

Vastaa yhden artistin kappaleita käyttäen:
Artisti:
Yö
Apulanta

Oletko mies vai nainen?
Prinsessa Ruusunen
Kristalliprinsessa

Kuvaile itseäsi:
Kokonaan et minua saa
Ravistettava ennen käyttöä

Miltä nyt tuntuu:
Levoton mieli
...silti onnellinen

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi:
Tuhat kilometriä luotasi
Mennään eläintarhaan

Jos voisit mennä minne vaan, minne menisit:
Sateenkaaren pää
Turvallista matkaa helvettiin

Mieleisin kuljetusmuotosi:
Lähtevät laivat
Maailmanpyörä

Paras ystäväsi:
Sun kanssas tanssin pilviin
Todella jossain

Lempivärisi:
Rakkaus on lumivalkoinen
Pahempi toistaan

Millainen sää:
Tuulet mua vie
Tyhjää ikkunassa

Lempivuorokaudenaikasi:
Hyvää yötä
Eikä vielä ole edes ilta

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi:
Pieni ihminen suuressa maailmassa
Itkeväthän enkelitkin

Mitä elämä on sinulle:
Palapeli
Minä olen voittaja

Nykyinen parisuhteesi:
Päivänsäde ja menninkäinen
Kelpaanhan, rakkaani?

Mikä mättää:
Arpa on heitetty
Miks ei uni tuu?

Mitä odotat tulevalta:
Huomenna hän saapuu
Nähdään lauantaina

Pelkään:
Deadline
Multa lähtee järki

Paras neuvosi:
Menköön menojaan
Ota minut mukaan

Jos muuttaisit nimesi, se olisi:
Angelique
Ilona

Päivän miete:
Kuljettaa keväinen tie
Viisaus ei asu meissä

Miten tahtoisit kuolla:
Jos enkeleitä on sittenkin
Ei yhtään todistajaa

Mottosi:
Se kerran kirpaisee
Kuollakseen elossa

yves larock: rise up

Taas on viikonloppu. How can this be possible... Aika menee ihan liian lujaa, jos minulta kysytään!
Istuttiin eilen ystävän kanssa meidän keittiössä, juotiin kahvia ja tuhottiin mokkapaloja. Ja elämä oli ihanaa.

Vaan on elämä ihanaa vielä tänäänkin, ei sen puoleen.

Tunsitko taivaan kaartuvan
Siivillä selkääs koskevan
Kuiskasin sen
Et kuullut
Sua rakastan

Pitäisi olla laskemassa kemiaa, jotta olen iskussa huomenna, kun näen valmennuskurssilaisia ja valtaamme Postitalon Wayne's Coffeesta yhden pöydän ihan vain itsellemme. Mutta päädyin vaihtamaan lakanoita ja kuuntelemaan Samuli Edelmannin ja Cata Mansikka-ahon kappaletta Levottomat. Ulkona paistaa aurinko, mieli tekisi olla siellä eikä sisällä pähkäilemässä pääsykoekirjan kanssa.

Pitäisi käydä postissa viemässä yksi kappale synttärilahjoja matkalleen kohti Joensuuta, mutta sitten keksin viime yönä haluavani liittää siihen pakettiin kyllä jotain muutakin. Eli ei se pääsekään ihan vielä tänään matkaan. Ehkä keskiviikkona. Huomenna ajattelin käydä etsimässä lisäosia, jotka voisivat olla tuomassa lisäpainoa pakettiini.

Missasin eilisen Kuorosodan finaalin. Täytyy ilmeisesti istua telkkarin ääreen ensi perjantaina. Mutta sain kuitenkin selville sen, että haluamani kuoro voitti. (Joensuu rlz!)

Poikaystävän nimikkeellä kulkeva ei tykkää ajatuksesta, että päätyisin Joensuuhun opiskelemaan ensi syksynä. Elämä osaa yllättää; vielä viime syksynä ennen Itävaltaan lähtöä olin valmis muuttamaan Pohjois-Karjalaan. Yksi maailman ihanimmista ihmisistä on siellä opiskelemassa, joten se ei edes olisi ollut niin kamala asia. Mutta nyt...
Sanotaan niin, että sen näkee sitten kun yliopistojen tulokset tulevas kesällä. Vielä eletään maaliskuuta ja aikaa, jolloin itseluottamusta on niin paljon, että aikomuksena on edelleen päästä sinne eläinlääkikseen. Varasuunnitelmia on - ja niistä nyt vain yksi sattuu olemaan Joensuu ja opinto-ohjaajan opinnot kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Sanotaan niin, että elämä on täynnä liian vaikeita asioita aina ajoittain.

Mutta silti hymyilen auringonpaisteelle. Ja ihan muutenkin vaan. *hymy*

Ostin toissapäivänä itselleni maastokuvioiset reisitaskuhousut. Miehen mielestä ne näyttävät törkeän hyvältä ikivanhan talvitakkini kanssa, ja omasta mielestä ne on törkeän mukavat päällä.

Olin ajaa lumipenkkaan eilen, olin jäädä kiinni parkkipaikalla lumeen. Sain kirosanakohtauksen iskän työpaikan parkkipaikalla tänä aamuna, seikkailtuani ensin länsiväylän ja kehä ykkösen aamuruuhkissa.
Olen ollut hyvällä tuulella. Lukenut, laskenut, lusmuillut. Kolme L-kirjainta, jotka näyttävät kuvaavan melko hyvin elämääni tällä hetkellä.

"tuu tänne, ole mies, tee jtn!"
nimim. Naisautoilija20v, joka vihaa parkkipaikkoja ja varsinkin sellaisia, joita ei ole aurattu lumesta ja jotka kuuluisivat taloyhtiössä vieraileville, mutta näyttää siltä että ne kuluttavat aikaa enemmänkin virolaisissa kilvissä olevien autonraatojan hautausmaana. Mutta onneksi on keksitty miehet, jotka osaavat peruuttaa mihin tahansa rakoon millä tahansa autolla millaisessa paikassa tahansa.

Viime päiviä on ollut hyviä päiviä, mutta olen myös osannut mököttää. Eilen allekirjoittanut  työnnettiin alas sohvalta oltuani kuulemma tosi mälsä tyyppi, ja murjotin sitten lattialla. Ei aina jaksa olla kovinkaan aikuinen ja fiksu. Välillä haluaa vain olla mälsä ja möksmöks ja jäädä siihen osoittamaan mieltään.
Tietäen, että kyllä se toinen jossain vaiheessa valuu sieltä sohvalta alas siihen viereen ja halaa hengiltä. Oli se mökötyksen syy sitten miten lapsellinen ja tyhmä tahansa.