Mitä olen?

Paljasjalkainen helsinkiläinen. Tyttö tai nainen, who knows. Tänään sitä, huomenna tätä. Jotain muuta, mutta silti samaa vanhaa. Mihin sitä muuttuisi. Muutos tekee hyvää, tykkään muutoksesta. Suurista varsinkin.

Suuren luokan haaveilija, joka aina jaksaa nauraa kaikelle vaikka ei oikeasti ehkä naurattaisikaan. Olen se, joka ei näytä tunteitaan liian julkisesti - ja siitä saa ilmeisesti maksaa ajoittain liian kovan hinnan? Mutta piilottamalla sen, mitä et halua näyttää ulospäin, voitat joskis pisteet itsellesi. Eikä mikään ole hauskempaa kuin voittaa kuusi - nolla. En ole huono häviäjä; osaan hymyillä ja toivottaa toiselle onnea, mutta samalla osaan kihistä nurkan takana. Puida nyrkkiä ollessani vihainen tai nauraa hihittää ollessani vahingoniloinen. Parhaiten nauraa se joka viimeisenä nauraa. Hei, onko mitään oksettavampaa kuin kuluneet kliseet, joita jaellaan silti eteenpäin?

Omistan pakkomielteitä. Viime aikoina suurimman voi pukea sanoihin äidinkielen ylioppilaskirjoitukset. Se kertoo kaiken.
Toivon tulevaisuutta eläinlääkärinä ("Jokaisen unelma-ammatti", hymyili toinen pöydässä istuja, ja tunsin itseni hieman vaivaantuneeksi. Jos minä haluan eläinlääkäriksin, niin ei se tarkoita sitä että olen joku innokas heppa tyttö tai vastaava joka unelmoi eläinlääkärin ammatista. Olen vakavasti otettava aikuinen,