Kommentti lukijoilleni: Kokeilin sellaista kirjoittamista, jota olen koko tähän astisen elämäni ajan välttänyt, mutta johon lankesin - ja josta ei ole nousua ylös. Sillä siitähän siitä on vain kyse: rakkaudesta, intohimosta ja läheisyydestä. Kaikesta, mitä itse haluan tällä hetkellä.
POIKA.
Menetin viimeisen järjen rippeeni sinä iltana, kun istuit tuolini käsinojalle ja nauroit nauruasi. Pörrötit hiuksiani hymyillen ja kysyit olinko koskaan kuullut tyhmempää vitsiä kuin se, jonka olit juuri äsken kertonut naisia naurattaaksesi.
Kohautin olkiani ja pyysin määrittelemään tyhmän vitsin.
Olisinko voinut sanoa mitään sen tyhmempää siinä vaiheessa? Jos joku sinä iltana sillä kuistilla oli tyhmä, niin minä. Vitsisi oli keskinkertainen ja itse olit täydellinen. Muut olivat mitäänsanomattomia. Ja minä olin tyhmä.
En saanut sanotuksi mitään fiksua, järkevää, sanomisenarvoista. Aina kun avasin suuni ja laitoin mielessäni olleet sanat peräkkäin, lauseeksi, näin silmissäsi sen lämmön, jonka edestä joku antaisi viimeisenkin henkensä rippeen. Minä olisin ainakin antanut sillä hetkellä sekuntiakaan edes epäröimättä!
Katse silmissäsi oli huumetta narkkarille, happea hukkuvalle. Se kuvasti kaikkea sillä hetkellä, mutta eniten se oli viesti siitä, miten pidit minua huvittavana tapauksena. Olin vain poikanen rinnallasi; kokematon, kokemattomampi, minä.
Et kuitenkaan välittänyt, käskit kutsua itseäsi Obi-Waniksi ja nauroit mennessäsi:
May the force be with you, poika.
Poika. Sitä olin rinnallasi. Pelkkä poika, jolle käänsit selkäsi lähtiessäsi, mutta jonka luo sukelsit jostain puutarhan pimeydestä, paiskasit seinää vasten ja käskit ottaa mallia. Näin ne naiset kaadetaan, huohotit korvaani juuri ennen kuin upotit minut syntiseen suudelmaan.
Tulisin olemaan koko loppuelämäni ajan silmiesi kiinteän katseen sokeuttama, samalla kun vihaisin itseäni kuolemaan saakka. Olin ollut heikko, olin antanut itseni nähdä sen, mikä oli tarkoitettu ympärillämme oleville naisille. Pidit minua pilkkanasi, se oli selvää. Et sinä muuten olisi jättäytynyt seurueestasi ja odottanut minua.
Kokematonta poikaa.
Toivon jokaisella kehoni solulla, että et olisi lumonnut minua. Jos et olisi ollut kielletty hedelmä paratiisin omenapuussa, olisin voinut kävellä ohitsesi tai edes yrittää. Mutta vedit minua puoleesi vetovoiman tavoin. Kuin olisimme kaksi magneettia tarkoitettuna toistensa vastakohdiksi; jotain, mikä ei voi elää ilman toista.
Loppujen lopuksi minähän kävelinkin pois luotasi. En ohitsesi, mutta pois luotasi. Raparperiboolin kirpeä maku huuliltani maistuen sukelsin käsivartesi alta ja astelin melko tasaisin askelin pois näyttämöltä.
Tietäen, että en ikinä pääsisi sitä hetkeä, sitä makua, sitä kuumetta pakoon. Tietäen, että joka ikinen kerta, kun tässä maailmassa sataisi vettä ennen kuolemaani, palaisin niihin kymmeneen sekuntiin, jotka vietin kylmää betoniseinää vasten painettuna, huuliesi alla. Tietäen, että jos kääntyisin ympäri, en pystyisi jatkamaan matkaani, vaan joutuisin antamaan periksi vetovoimalle.
Kuitenkin sinä nojaisit seinään aivan yhtä häkeltyneenä ja kuumeissasi, mutta silti ivallinen hymy huulillasi. Olin lapsellinen koe, jolla yritit todistaa itsellesi, että et välittänyt. Ja silti välitit, tiesimme sen molemmat aivan yhtä hyvin.
Otin askelen askeleelta kauemmas sinusta. Toisen ja kolmannen. Miten siihen pystyin, en tiedä. Mutta olin melko varma siitä, että jonain päivänä vetovoiman lait kumoutuisivat ja olisin tuhon oma.
