Olen elossa, hengissä.
En elämäni kunnossa - jos olisin elämäni kunnossa eikä mikään mättäisi maailmassani, en olisi tullut tänne. Koska mikä tämän paikan nimi on? Vuodatus. Ja tältä kuulostaa allekirjoittaneen vuodatus tänään, 19. lokakuuta 2010. Luvassa kappaleittain asioita, jotka vallitsevat elämässäni. Luvassa ei ole mitään järjellistä yhteyttä kappaleiden välillä toisiinsa nähden. Pala palalta tämänhetkistä elämääni, eikä mitään muuta.

Puhuin keväällä lääketieteellisen pääsykokeista, Galenoksesta, ahdistuksesta ja valmennuskurssitovereista. En tainnut puhua niistä voittajafiiliksistä, kun sain jonkun tyhmän fysiikan tehtävän onnistumaan pitkän väännön ja käännön jäljiltä, mutta niitäkin hetkiä siis oli. Ja oli myös eläinlääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeet toukokuussa. Kävelin sinne aamulla, ja katsoin ympärilläni olevia ihmisiä. He olivat kaikki vain ihmisiä. Kävelin luokkatilaan, ja katsoin koepaperiani. Se oli vain nippu keltaista paperia, ei sen pahempaa.
En päässyt sisään. Enkä jäänyt toisaalta ihan loputtoman kauas. Niin kauas, ettenkö olisi sanonut heti samantien hakevani tottakai uudestaan ensi keväänä. Noh, mielipiteet, asenteet ja ihmiset muuttuvat. Olen ollut kuin tuuliviiri vailla mitään suuntaa tai päämäärää. Aloitin elokuun lopulla opinnot toimintaterapian koulutusohjelmassa, vain todetakseni, että tämä on ihan liian terapeuttista ja laitoin hakupaperit röntgenhoitajan koulutukseen nyt syksyn amk-haussa.
Nimittäin kyllä. Lääketieteellinen on haudattu keväältä 2011. Jos siis vain saan kutsun parin viikon päästä rtg-hoidon valintakokeisiin, selviän voittajana ja saan marraskuussa hyväksyvän vastauksen. Selitin valmennuskurssitovereilleni valintaani sanoin "Miksi? Vastaus: Mä en ole löytänyt sitä taistelutahtoa itsestäni. Mä en elä ja hengitä "karsinta ei tapahdu toukokuussa, se tapahtuu NYT!" -asennetta. Enkä mä halua tällä hetkellä elämässäni eniten tai edes 2. eniten päästä lääkikseen. Mun elämässäni on tällä hetkellä niin monta asiaa ennen unelmaa päästä lääkäriksi, että mä en voi huijata ketään. En itseäni, enkä teitä."

En enää huijaa itseäni. Ja se tuntuu hyvältä.

X on edelleen kuvioissa. Eikä ole menossa minnekään, jos minulta kysytään. Tai ainakin aion tehdä parhaani, jotta saan seurata häntä sinne, minne ikinä meneekin. Tai ainakin vähintään terrorisoin tekstiviesteillä nukkumaanmenoaikaan, kun mies on kaukanakaukana työreissuillaan ja ikävä iskee. Se tunne, kun joudut ryömimään kylmään ja tyhjään sänkyyn, kun tietää että aamulla sai nousta lämpöä hohkaavan unilelun kainalosta. Mutta toisaalta tietysti se tunne, kun tietää sitä kylmää sänkyä lämmittäessään, että huomenna ei tarvitse mennä yksin nukkumaan.
Tällä hetkellä on menossa tuo ensimmäinen noista kahdesta vaihtoehdosta. Huomenna sitten tuo jälkimmäinen.

Olen ollut stressaantunut, heikko ja nainen. Itkenyt itseni iltaisin uneen, hautautunut lähimmän ihmisen kainaloon ja kerjännyt huomiota. Olen ollut vahva ja voittajamainen selviytyjä. Mutta silti stressaantunut, heikko ja vajavainen.
Aoin ajatella näitä asioita äsken, kun tarkoitus oli kirjoittaa koulujuttua, mutta päädyinkin leikkaamaan ja liimaamaan kuvia kalenterini kanteen. Ja ko. kalenterin kanteen on liimautumassa mm. sanoja "maailman vahvin nainen" ja "sä et mua määrää". Olen pieni ja pippurinen. Irvistän, kun en tykkää, ja ärähdän kun tykkään vielä vähemmän. Mutta hymyilen hurmaavasti, kun tykkään oikein oikein paljon.

Niin kauan kuin vain muistan, olen sanonut, että kun ukin veli kuolee, minä muutan hänen yksiöönsä Lauttasaareen. Nyt sitten asunto on ilman asukasta - enkä minä mihinkään halua muuttaa. Se naurattaa, että miten kiihkeästi nuorempana uhkasi, että kyllä minä muutan pois kotoa. Muutan ihan oikeasti. Kuitenkin sitten sanoin juuri eilen koulukaverille, että olen ihminen, joka tykkää ihmisistä ympärillään. Meillä menee kotona loistavasti; minä, pikkuveli ja äiskä. Olen siinä iässä, että kaverit muuttavat omiin koteihin, elleivät ole jo muuttaneet. Mutta jos ei ole kiire mihinkään, niin ei kai sitä ole pakko. Äiskä tietysti himoitsee jo huonettani - ja samalla kuitenkin sanoo, ettei hän ole minua mihinkään ajamassa. Ei tietenkään.

Tällä hetkellä äiskä on liian onnellinen siitä, että meitä on kolme tässä taloudessa. Viemässä koiranpentua ulos.

Nimittäin kyllä. Pieni ja luupäinen koiravauva muutti meille elokuun 1. päivä. Eikä ole menossa enää mihinkään elämästäni. Vesisateessa ja rännässä aamu pimeydessä pissalle meno ei ole kummastakaan hauskaa, ei minusta eikä Nupusta. Legginsseissä, villasukissa, paidanhelmassa, hihassa, sormissa ja huonekaluissa roikkuva riiviö ei ole hauska, mutta samalla en voisi kuvitella elämää ilman, että voin yksinäisinä hetkinä kaapata pienen karvakasan syliini ja painaa pääni sen lämmintä niskaa vasten.