Tuntuu siltä, kuin olisin kokonaan kuollut tämän blogini kanssa. Kauhistus. Elämä on ehtinyt tässä ajassa mennä paljon eteenpäin, mutta silti olen kyllä edelleen se sama 20v tyttö, joka ei tiedä ja tietää, että mitä haluaa elämältään. Tyttö, joka istuu pääsykoekirjansa ääressä haaveillen elämästä eläinlääkärinä ja tietäen, että sen haaveen toteuttamiseksi joutuisi kyllä tekemään vielä vähän enemmän töitä.

Sanotaanko niin, että motivaationi on mennyt nollatason molemmilla puolilla kuin mikäkin elohiiri. Plussalla ja miinuksella on käyty. Ja hakattu päätä seinään/pöytään/kirjaan/kaverin olkapäähän niin paljon, että kyllä siinä nyt muutama kalori on täytyny kulua.

Kaksikymmentä päivää jäljellä pääsykokeeseen. Varsin vähän ja samalla varsin paljon.

Sanotaanko myös niin, että olen ollut viime aikoina varsin rikki henkisesti. On rankkaa lukea pääsykokeisiin tosissaan, kun samalla ympärillä kuohuu. Poikaystävän ja ystäväpiirin yhteen sovittaminen tekee tiukkaa - jo pelkkä kaveripiirin ylläpitäminen silloin, kun haluaisi lukea pääsykokeisiin koko kevään tosissaan, tekee tiukkaa näemmä. Olen ollut sillä asenteella, että "jos eivät ymmärrä, niin eivät ymmärrä". Ja olen edelleen sitä mieltä myöskin, että jos on jotain mielipiteitä, niin sen voi tulla sanomaan ihan suoraan. Sillä selän takana puhumisesta on aiemmin jo väännetty itku kurkussa ihan tarpeeksi paljon.

Silti voin sanoa myös sen, että olen ajoittain varsin onnellinen.

Joten sellaisia kuulumisia tänne päin maailmaa. Olen ollut varsin epäaktiivinen, tiedän. Mutta tämä on ollut vähän tällaista sumussa kävelyä viime aikoina. Ja sen sumun nimi on ollut ELÄMÄ.